Surusilmä

Mä olen vieläkin ihan järkyttynyt!

Eilen menin hakemaan Miriamia koulunjälkeisestä hemvistenistä ja kun hurautin Volvollani siihen parkkiin, näin Miriamin istuvan ulkona yhden työntekijän, Dagmarin kanssa joka on myös ystäväni.

Kun menin lähemmäs, Dagmar sanoo että nyt hän alkaa taas itkemään!!!! Ja Miriam, minun Prinsessani istuu siinä suupielet alaspäin, kyynelee valuu alas leualle ja hän nyyhkii sydämestään! Mu sydän jätti muutaman lyönnin väliin ja olin vakuuttunut että sydän särkyy pieniksi palasiksi.

Siis mua sattuu vieläkin kun näen silmissäni Prinsessani surulliset kasvot. Ya Rabbii, älä salli mun tytölle suruja enempää entisten lisäksi. Ameen.

Miriamhan ei ole lainkaan itkijätyyppiä, vaan suuttuu silmittömästi ennemmin. Kuten torstaina.

Hän oli ollut opettajansa kanssa vuotuisessa kulttuuritapahtumassa Malmö festivaalissa. Hänellä oli rahaa mukana jotta voi ostaa jotain.

Kun menin hakeman häntä hemvistenistä, ajaessani parkkipaikalle, minua vastaan käveli nuori neito LILASSA tukassaan. Katselin vain sitä lilaa tukkaa ja jatkoin matkaani parkkipaikalle. Sitten katsoin taustapeiliin ja äkkäsin että "lilatukkaisella" on Miriamin laukku. Hyvä etten avannut vauhdissa ovea ja huutanut että miksi sulla on mun tytön laukku.

Onneksi, sillä kun nousin autosta, mulla välähti että hei, sehän on Miriam! ja heti mä tajusin että hän oli vihainen kuin ärsytetty ampiainen. Avustaja juoksi hänen perässään ja minä avustajan perässä, sillä Miriam oli matkalla pois koulun alueelta. Päätin sitten hakea auton, jotta saan hänet ehkä sinne. Paikalle tuli yksi miesavustaja, joka eleillään ja kehonkielellään provosoi aika montaa nuorta hemvistissä ja silloin Miriam sai uutta vauhtia. Miriam ehti lyödä kumpaakin ennenkuin ehdin hätiin. Sitten, alhamdulillaah sain hänet auton sisään, josta hän huusi miesavustajalle että "sä et saa puhua mun äidin kaa" johon miessavustaja vastasi että hän puhuu mun kanssa niin paljon kuin haluaa!! Loin murhaavan katseen kyseiseen mieheen ja naisavustajjalle näytin silmillä että "onko tuo Markus oikeasti viisas". Enhän mä voinut tuossa konfliktissa alkaa löylyttämään Markusta hänen epäammattimaisesta käytöksestä, vaan keskityin nojaamaan auton oveen jotta Miriam ei pääsisi ulos pieksämään häntä. Mietin koko ajan että oliko Markus järjellisesti samalla tasolla kuin Miriam. No mutta se on jo toinen tarina sitten tämä Markus, maanantaina on johtavalla työntekijällä palaveri rehtorin kanssa Markuksesta, koska hän provosoi useita lapsia.

No kun sain Prinsessni rauhoittumaan sen verran että hän kykeni puhumaan, hän kertoi että Dagmar kutsui häntä valehtelijaksi!! No otin sitten neuvottelun Dagmarin kanssa. Heidän on ilmeisesti vaikea suhtautua asian vaatimalla tavalla Miriamin autismiin. Varmaan siksi koska heillä on useita autisteja ja monikaan ei toimi Miriamin tasolla monissa asioissa. Kommunikointi on aina se vaikein pala. Sanoo yhtä ja tarkoittaa toista. Muistutuin että on kyse nuoresta neidosta, jolla on puutteellinen komminikointitaito, oli hän sitten miten etevä tahansa hetkittäin ja löylyttää verbaalisesti kaikki. Sehän on opittua, matkimista, ja sanojen sisällöstä Miriamilla ei tarvitse olla hajuakaan, hän vaan näkee että reaktio hänen sanoihinsa on suuri.

Asia oikaistiin ja selvitettiin. mutta mua sattuu se suru Miriamin kasvoilla. lisäksi se että hän kysyi vielä illalla että eiklö Dagmar luota häneen? Vaikea selittää mutta kerroin että kyse oli väärinkäsityksestä. Että jos joku puhuu huutamisesta, se tarkoittaa sitä että käyttää kovaa ääntä, eikä sitä että äänensävy vaihtuu, kuten se hänen kielessään tarkoittaa. No Prinsessa oppi sanan "Provosera" Kun kuuli minun käyttävän sitä. Sana kiehtoi ilmeisesti häntä, koska hän hoki sitä kerta toisensa jälkeen illan mittaan. Jatkossa saamme kuulla miten hän heittelee sanaa provosoida fiksusti puheessaan.

Tälläinen on hänen maailmansa. Mua vaan säälittää silmittömästi juuri sen takia, että me tytöt ei itketä helposti. Mutta kun teemme sen, teemme sen kunnolla, sydämen pohjasta asti.

Ajatuksia

Mun täytyy kyllä sanoa, että miten tässä näin kävi! Munhan piti olla niin "järkevä" ja skarppina tämän asian ja itseni kanssa. Viisas ja varuillaan. Ja olin niin itsevarma, etten mihinkään lankea ja ainakaan tähän ihmiseen. Se tuntui minusta niin "tahmeelta" että ajattelin heti että mitä tuokin tahtoo minusta, oleskelulupaa tietysti. Luulee että mä olen keski-iän kriisissä oleva nainen (olenko) joka hurahtaa siitä että saa vähän nuoremman miehen. Vikaisin vaan kuvaa ja aattelin että ei miellytä, vaikken mitään vikaakaan löytänyt.

Mutta kun mä vaan jatkoin hänen kanssa sitä yhteydenpitoa, niin en mä voi olla rakastamatta hänen luonnettaan ja tyyliään. Sen mitä mä nyt hänen kertomuksista tiedän. Häpeän ensiajatuksiani hänestä, sillä ei hän mitään papereita tarvitse. Hän etsii hyväsydämistä, lojaalia ja tunteellista naista. Hän on vakuuttunut että on löytänyt nuo arvot minusta.

Mä epäilin aika lailla että miksi hän juuri minuun jysähti, menestyvä, hyvännäköinen mies. Mutta juteltuani ystäväni Narinarin kanssa, tajusin että miksi ei! Onhan minussakin hyvät puoleni, jos on niitä huonojakin kyllä. Ja miksi sitä ihminen epäilee aina kun jotain hyvää tulee tielle ja ajattelee että tämä "on liian hyvää ollakseen totta." Mä olen tuon ajatuksen takia valinnut elämässäni aina tosi kehnosti, aina sen toiseksi parhaan, melkein aina.

Mutta mitä tuo rakkaus on? Kemiallinen häiriötila? Sähköhäiriö aivoissa? Kyllä mä uskon rakkauteen, mutta mitä tapahtuu ihmiselle joka on päättänyt huonon arvostelukykynsä takia karttaa sitä. En mä ole antanut itelleni lupaa tähän.

En mä voi sanoa leijuvani pilvissä ja olevani ihan lovessa, mutta on hän niin rakastettava. Ihminen joka herättää mun sydämessä lämpöä.

Mä en tiedä mitä mä olen tekemässä! Mähän en halua muuttaa. Mä rakastan Malmöa ja Miriam on nyt siellä High schoolissaan. Enhän mä voi taas muuttaa!! Mutta kun toinen vaan pohtii että miten muuttaisi mut Lontooseen.

Kyllä mä haluan eklää ja olla sen kanssa varmaan, mutta voisin ihan nyt alkuun elellä eri maassa. Pitäiskö lopettaa koko juttu vielä tässävaiheessa, kivuttomasti.

No ehkä mä kiirehdin asioiden edelle. Pitäiskö mun kuitenkin tavata hänet?

Unelmia...

Olenko mä ihan kevytkenkänen? Siis 2 kuukauden päästä olen 50v. Apua, nyt pukkaa viidenkympinkriisiä! Villitys mulla on ollut jo parisen kuukautta, hahhaha. Siis mähän olen kokenut avioliittoja enemmän kuin Liz Taylor-vainaa. Ja taas...
Emmä jaksa.

Kaksi kuukautta sitten mä menin tekemään profiilin yhteen Muslimmatrimonals sajtiin. Lähes ekalla rivillä ilmoitin että mä en "relocate" sitten minnekään ja että mulle käy toisen vaimon paikka. No se oli todella tyhmä saitti, 99%. Mutta muutama henkilö, siis vakavasti otettavaa alkoi tykittämään mua. Ensin yksi Egy saudeista, josta en sitten kuitenkaan tykännyt. Sitten toinen Egy UK:sta, josta mä en kanssa tykännyt mutta ajattelin yrittää, muka järjellä. Ja lopetin rautalangasta vääntämisen kun se ei ollut viidenkymmenen ikään mennessä oppinut että lupaukset on tehty pidettäväksi eikä rikottavaksi.

Mutta sitten meileillään erottui yksi mies, taas kerran UK:sta, Lontoosta. No mä olen sen kanssa kirjotellut jo kaikkien muiden aikana tuollaisia yleisluontoisia meilejä, tai siis no, kyllähän mä nyt alusta asti tiesin että hän etsii vaimoa ja kysyy joka mailin lopussa listan kysymyksiä joilla tutkiskelee mua. Ne on muuten fiksuja kysymyksiä, ensimmäinen ihminen josta tulee mieleen että hän oikeesti etsii kumppania, eikä vain "naista".

No mutta sitten sitä ollaan meileissä otettu "steps towars" ja menty enemmänkin henkilökohtaisuuksiin ja tunnekysymyksiin ja makuasioihin. Vaikka niistähän on aika vaikea keskustella ramadanina ja siksi että tämä mies "on tullut vahvasti uskoon" muutama vuosi sitten. Muslimi hän oli syntymästään, mutta uskovainen vasta muutaman vuoden. No  miten mä voin tälläiseltä henkilöltä kysyä että tykkäätkö laihoista, pyöreistä vai lihavista naisista? No en sitten niin mitenkään. Miten sitä kysyisi joitain henkilökohtaisia juttuja? Ei niitä voi säästää siihen asti kun on naimisissa.

Mä kutsun tätä henkilöä vaikka Londoniksi. No London on alkanut pikkuhiljaa kirjoitella tunteista, että hän on täyttä päätä sitten "fall in love". No minähän palautin hänet ojennukseen: "että mihinkään rakkauteen ei tässä nyt rakastuta, sillä minua et voi vielä rakasta, koska....ja että tuo rakastuminen loppuu yhtä nopeesti kuin on alkanutkaan..ja tämä on vaarana ihmisille jotka ovat olleet kauan yksin ja kaipaavat rakkautta ja toista ihmistä elämään." Mä olen katsos niin kamalan fiksu, mutta vain kun on kyse muista. Itseni kanssa olen ihan avuton. Sinisilmä. Hyväuskoinen. Tyhmä.

Siis uskon kyllä että toisen luonteenpiirteisiin ja persoonaan voi rakastua meileissäkin.

Mutta nyt mä olen ollut mielestäni viksu, olen ilmoittanut ainakin 10 ekassa meilissa etten ole sille sopiva. Se on mua nuorempi. Se pelaa golfia. Tuo on muuten se kamalin miinus, tuo golfin pelaaminen. Siis se ei ole snobin tyylinen, mutta kun mä katson hänen kuviaan, pukeutumista niissä ja tuo golf (jota hän toivoisi munkin alkavan harrastamaan!) niin mietin että onko hänellä snobi elämäntyyli.

Ja viime meilissä hän kirjoittaa: "I have 2 goals i want to accomplish in Life (1) to bring you along to England and (2) to marrige you with my lovely little family." Kuunteleeko miehet yleensä naisia lainkaan vai poimivatko kuulemastaan vain ne asiat jotka sopivat kuvioihin? Näin mä epäilen.

No tälläviikolla ollaan sitten edetty siihen pisteeseen, että keskustelu on siirtynyt meilien lisäksi puheluihin. Ja mä tunnen, että mua aletaan viedä taas, pelkään että pian kuin pässiä narusta. Tunteet tulee väkisinkin mukaan peliin. Mä voisin vaikka tanssia! Kun oli niin ihanaa kuulla hänen ääni ja se kammottava Britis aksentti. Senkin olen valmis sietämään hänen puhumanaan.

Mutta. Mä en oikeastaan halua asua kenenkään kanssa. Mulle sopii tämä mun boheemi elämäntyyli. Mitä ihmettä mä teen??? Ainakaan mä en muuta lontooseen, ensimmäisen vuoden aikana voisin korkeintaan viettää lomat yhdessä. Mähän viihdyn yksin...ja kärsin yksinäisyydestä.

Mutta olen aika lailla varovainen, sillä kuvioissa on mun tyttäreni ja hänen tyttärensä. Mä en halua, että tyttäreni, sen enempää kuin hänenkään tyttärensä joutuu kärsimään. Mies on muuten leski.

Mä näet pelkään etten pysy siellä naimisissa, kun olen eronnut jo useamman kerran. Se on se mun suurin pelko. Ja luopua itsenäisyydestäni. Jakaa koko elämä miehen kanssa.
Mietin, olenko mä taas tomppeli kun edes mietinkään uutta Avioliittoa? Hyvät neuvot oisi tarpeen.

Arkipäivää

Non nih!
Alhamdulillah, nyt on tyttö hemvistissä (vapaa-ajan hoitopaikka) ja rauha maassa. Syvä huokaus.

Kesälomahan menee niin että valvotaan, syödään roskaruokaa ja heitetään kaikki rytmit nurin narin. Se on kyllä mun "firmassa" suuri virhe, huomaan nyt jälkiviisaana koulunalun kynnyksellä.

Mä meinaan illalla unen partaalla kuulin että Miriam lähti vuoteesta ja tuli myös takaisin. Ne on niitä hänen varmistusreissuja, että tulisiko kuitenkin pissa. Vaikkei tulisikaan.

Nukuin hyvin mutta heräsin aamulla kuuden jälkeen ja huomasin että tyttö ei olekaan sängyssä. Sitten hän hiippasi makuuhuoneeseen ja sanoi ihan pokerilla kun huomasi minun heränneen että "hyvää yötä äiti". No minä nousin ylös ja sanoin huomenta ja että aletaan valmistautumaan hemvistiin.  Siis Miriam oli noussut ylös kun minä aloin mukamas kuorsaamaan ja oli ollut koko yön ylhäällä!!!

No nyt riitti! Ei ole ihme että on migreeniä kokoajan, sillä mistäs minä tiedän kuinka paljon hän on valvonut. Joten päätin että hemvistiin vaan. Kiukutelkoon ja nariskoon siellä koko päivän. Mun on vaikea sietää hänen negatiivistä asennetta lähes joka asiaan.

Mä en oikein tiedä mitä tekisin, Miriamhan nukkuu mun kanssani samassa sängyssä. Mä tiedän että mun mukamas kuorsaus häiritsee sitä. Ja jokaista, joka on nukkunut mun kanssa, häiritsee se että mun jalat liikkuu koko yön. Siis ihan nukkuessanikin. Lebanese sanoi aina, että se on ihan kuin kidutusta tuo jalkojen yhteen hierominen, ihan kuin oikein ärsyttää häntä. No minä en sille mitään voi, joten Lebanese yritti vangita jalkani omiensa väliin ja kun se ei onnistunut, vaihtoi nukkumapaikkaa. Sehän on niin yksinkertaista, ratkaista arkipäivän ongelmat. Mutta nyt ei enää ole Lebanesea tukemassa ja auttamassa mua.

Joten näillä mennään!

Mitä mun pitäisi tehdä? Mun tekisi mieli laittaa tuo tyttö omaan huoneeseensa nukkumaan! Siellä saisi marista sen puolituntisensa yksin sänkyynmenon jälkeen. Siten mä saisin myös lukea itseni uneen, sillä kärsin pahasta insomniasta ja lukeminen auttaa nukahtamaan. Ja jos Miriam nukkuu kanssani, niin valohan häiritsee häntä.

Mutta sittenhän mä en tiedä vaikka neito valvoisi koko yöt. Vaikka enhän mä nukkuessanikaan tiedä mitä hän tekee. kinkkinen juttu.


Mutta nyt mä teen muutamia muutoksia.
Miriam omaan huoneeseen nukkumaan.
Koulurytmi käyttöön heti, sängyssä oltava kello 9.
Ja tytön läppäri yöksi mun makuuhuoneeseen.

Jihuu, olipas tämä sittenkin helppoa ratkaista, kunhan saa rauhassa ajatella ilman että "joku" marisee ja narisee ja valittaa koko ajan korvan vieressä.

Ihanaa, nyt mulla onkin sitten ihana vapaapäivä (tytöstä) alkamassa. Taidampa tehdä jotain mukavaa. Alan siivoamaan. :)

Onnellista päivää teillekin!

Kumppanini ja perheeni

                                                  Salaam ja hei ystäväni!

Tämä on uusi blogini ja avasin tämän, koska minulla ei ole aikuista kumppania jonka kanssa jakaa asioita, olet sinä nyt kumppanini tai kanssamatkustajani.

Koska blogini kertoo arkipäiväni asioista, usein tyhjää nyhjästä, voit lopettaa tämän matkanteon kanssani milloin vain. Jos taas haluat kulkea vierelläni, ilmoittaudu lukijaksi.

Esittelen nyt sinulle perheeni.

Tämä on tyttäreni Miriam, Prinsessani. Hän on 18-vuotias ja aloittaa 22/8 lukion toisen luokan. Hän näyttelee suurta pääroolia elämässäni. Hän on autistinen.

Tässä olen minä, 49-vuotias ihminen, nainen, muslimi, äiti, tytär, sisar, täti, jne. Hiukset hapsottavat silmillä, koska yritän matkia kampaajani tekemää uutta lookia, no eihän se onnistu, koskaan kai.


Blogissani vilahtelee joitakin henkilöitä useammin kuin muita, kuten Narinari, Sarita, Lebanese ja London.

Yritän kirjoittaa ikävistäkin asioista dragikoomisesti, yrittäkää ymmärtää huumoriani jossa hauskuuttelen itseäni arkipäivän asioilla ja itsellenikin nauran usein.


Inshallah matkastamme tulee mielenkiintoinen. Onnellista päivää!